Viimeinen avoin yleisöesitys

Vaikeahan sitä on uskoa, mutta tarinateatterihankkeen kaksivuotiskausi lähentelee loppuaan. Sunnuntaina 10.4. klo 15 on viimeinen mahdollisuus nähdä avoin yleisöesitys Tutkivan teatterityön keskuksen Demoteatterissa. Tervetuloa sinne!

Kaksi esitystä ja parit treenit

...tai oikeastaan kaksi ja puoli esitystä. Tätä kaikkea on tapahtunut sitten tammikuun, eli edellisen bloggauksen.
9.2. esiinnyimme Sininauha-säätiön tilaisuudessa. Säätiö täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tapahtuma oli osa juhlavuoden ohjelmaa. Teemana oli ystävyys, lähestyvän ystävänpäivän kunniaksi. Paikalla oli Sininauhakodin asukkaita, heidän perheenjäseniään, ystäviään ja lähiseudun väkeä, ehkä kolmisenkymmentä henkeä. Pakkasta oli paljon, junat myöhässä, joten aikataulu oli jälleen kireä. Ja sitä mukaa myös ohjaaja, ainakin vähän... Pikaisesti lämmiteltyämme hyppäsimme lavalle, kolme näyttelijää, yksi muusikko ja (jo rauhoittunut) ohjaaja. Bremen-fluidin (tunnetaan tätä nykyä myös nimellä "ilkamat") avulla kyselin yleisöltä heidän ajatuksiaan ystävyydestä. Sillä pääsimme hyvin alkuun, vaikka asiaa tuli ehkä vähän liian pitkästi. Yleisö lämpisi mukavasti, nuorimpia myöten. Pienen patistelun jälkeen kuulimme mm. 11-vuotiaan kertojan tarinan siitä, kun ystävän kanssa tulee välillä riitaa ja kähinää, joka sitten unohtuu saman tien.
Tarinat liikkuivat teeman mukaan ystävyyden maastossa. Ystävyys on mm. ristiriitaista, kivuliasta, tärkeää, elämän suola ja voima. Pysäyttävin hetki itselleni oli erään talon asukkaan kertomus siitä, kuinka hän oli tavannut ystävänsä monien vuosien jälkeen. Hän oli auttanut tätä ystävää hädässä kauan sitten, ja nyt tämä kiitti häntä siitä. Kertoja sanoi, että hän ei aina tunne oikein olevansa "tältä planeetalta", takana oli pitkä laitoskierre. Nyt hän kuitenkin tunsi itsensä arvokkaaksi, hän oli kyennyt auttamaan toista ihmistä. Hän ei kertoessaan meinannut välillä pysyä penkissä. Kertominen oli jo itsessään hänelle teko, esitys. Niinpä hän ei juurikaan katsonut,kun näyttelijät tekivät hänen tarinansa. Enemmänkin hän kääntyi sisään päin, kuunteli. Se tuntui vieressä istuessa hämmentävältä, mutta ymmärrettävältä. Sininauhakodin työntekijät kertoivat hänen olleen valoisalla ja hyvällä mielellä vielä pitkään esityksen jälkeen. Muuta yleisöpalautetta oli mm. että "hyviä ilmeitä" ja "en kyllä itse uskaltaisi."

Joskus sitä tuntee itsensä tt-esityksen jälkeen hyväksi ihmiseksi. Minä ainakin, välillä. Ja sitten heti perään rankaisee itseään omahyväisyydestä. Mutta jospa sitä antaisi itsensä iloita siitä, että on tehnyt jotakin hyvää. Ihan oikeasti.

13.2. meillä piti olla ihan perustreenit keskuksella. Ja alkuun niin olikin. Samaan aikaan toisaalla, eli talon toisessa päässä nätyllä piti Tampereen Tarinateatteri omia harjoituksiaan, joissa myös Tiina oli mukana. Talon toisesta päästä kantautui kutsu: "tehtäiskö jotain yhdessä? Me voitais esiintyä teille ja te sitten meille?" Heitin ehdotuksen ryhmälle ja (lähes) kaikki huusivat "JOOOO!" Joku sanoi, että "kunhan ei vaan tarvitse esiintyä." No, meitä on sen verran iso porukka, että halukkaat yleensä mahtuvat näyttämölle ja loput saavat sitten seurata heidän työnsä hedelmiä. Niin nytkin.
Päivän aluksi teimme keskenämme lyhyitä karusellimeiningillä. Aika kivuliaita aiheita oli ilmassa näissä lyhyissäkin. Siitä huolimatta nauroimme paljon. Kysyin tätä ryhmältä, halusin tarkistaa, ettemme sivuuta tai ohita mitään oleellista huumorin varjolla. Vastaus oli, että nauru on tunnistamisen naurua. Että kukaan ei tietoisesti hakenut näytämöllä vekkuleita tai kepeitä ratkaisuja.
Tauon jälkeen siirryimme nätylle, jossa meille esiintyi Tampereen Tarinateatteri 45 minuutin ajan Reijo Rautiaisen ohjaamana. Teemana jälleen ystävyys. Tiina oli myös lavalla. Niin hänen ei raastavasti tarvinnut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, meillä ja "heillä", kun kerran päällekkäisyys kuitenkin oli tosiasia. Tämän ryhmän rauhallisuus, tekniikoiden hallinta ja leikkaukset saivat kiitosta osakseen.
Pienen tauon jälkeen oli meidän vuoromme. Teimme Elisan johdolla Mihail Tshehov-kurssin harjoitteen, josssa pukeudutaan suojaavaan ja lämmittävään avaruuspukuun. Ja sitten astutaan luovuuteen.
Oman kolmevarttisemme teema oli avoin, lähinnä, että " mitä liikkuu mielessä, ja/tai miltä nyt tuntuu, kun nää kaksi porukkaa on samojen seinien sisällä:" Mieleeni jäi kertomus auttamisesta, kiitollisuudesta, ja kiitollisuudenvelasta, jonka merkitys oli kertojan mielessä muuttumassa. Tarina sai aika yllätyksellisen ja runsaan ylöspanon. Nähtiin mm. kiitollisuudenvelkaisen autettavan ja kertojan häät. Mielenkiintoinen tulkinta mielen kiinnikkeistä. Joidenkin asioiden kanssa sitä todella tuntee joskus olevansa naimisissa. Esityksessämme oli päällekkäisyyttä ja rytmisiä ongelmia. Mutta visuaalis-mielikuvituksellis-henkiseltä maiselmaltaan se oli rikas ja yllätyksellinen. Näimme mm. Anun tulkiseman turhautuneen kuoleman, joka ei päässytkään töihin, vaikka niin luuli. Se ei jättänyt ketään kylmäksi.
Kävimme koko porukalla pienen jälkikeskustelun. Arviointi, vertailu ja palaute ei ollut tämän yhteisesiintymisen lähtökohta. Mutta teimme sitä jonkin verran, kun tilaisuus siihen kerran tarjoutui. Sitten olikin päivä paketissa. Kiitimme Tampereen ryhmää kutsusta. Olisi ollut hölmöä jättää tilaisuus käyttämättä. Hienot ranskalaiset viivat, joita olin omaan päivän suunnitelmaani kirjannut, jäivät sillä erää toteutumatta. Mutta ne toteutuivat sitten myöhemmin.
6.3. sunnuntaina ryhmämme aktivoitui viettämään kansainvälistä naistenpäivää etukäteen. Pidimme keskuksella esityksen teemalla "Naisen elämää." Tarinateatteri on kaikille avoin, mutta tällä kertaa se oli avoin vain naisille, women only. Tarkoituksena oli myös tutkailla, muuttuvatko kerrotut tarinat, painottuvatko niiden sisällöt toisin, kun paikalla on vain naisia. Väittäisin, että vaikutusta oli. Tiinan havainnon mukaan ilmassa oli ns. naisvoimaa, samaa tunnelmaa kuin tämän oman ryhmämme sisällä.
Tupa oli yllättäen täynnä, joukossa paljon uusia ihmisiä, ensikertalaisia. Tunnelma oli yhtäaikaa tiivis, lämmin ja varautunut. Aloitimme jälleen ilkamilla (johon alan olla jo hyvin tykästynyt). Naisen elämä on: "värikästä", "sukupuolista", "haasteellista"jne. Sitten siirryimme lyhyisiin. Esiin tuli mm. kysymys "peittääkö vai paljastaa", eli kertoako vai eikö kertoa. Tämä tuntui avaavan yleisöä. Joku heitti myös ajatuksen siitä, että nämä kysymykset eivät ole sukupuoleen sidottuja, vaan ihmisyyden kysymyksiä. Samaan ajatukseen törmäsin itse aikoinani esittäessäni Raamatun naisia. Vaikka esitys kertoi naisista ja oli voimallisesti naisnäkökulmaan sidottu muutenkin, ymmärsin, että samat peruskamppailut koskevat molempia sukupuolia. Vaikka ne varmasti värittyvät eri tavoin. Ei mikään omaperäinen ajatus, mutta hyvä siihen on välillä havahtua. Kutkuttava mahdollisuus olisi pitää esitys vain miehille. Naisemme miesyleisön edessä. Olis varmaan kiehtovaa.
Tarinat liikkuivat mm. äitiyden ja vanhenemisen haasteiden parissa. Näimme mm. unelman ihanasta, yhteisöllisestä vanhainkodista, jossa on tarjolla vaihtoehtohoitoja, musiikkia, liikuntaa.
Eräs äiti etsi johtotähteään vanhemmuuden pyörityksen keskellä. Toinen oli löytänyt sisäisen kuningattarensa juuri samaisessa pyörityksessä. Esitys päättyi loppukuoroon, jonka päätteeksi kuningatar vilkutti ylväästi hyvästit yleisölleen. Se piirtyi verkkokalvolleni pitkäksi aikaa.
Palautetta saimme myös. "Alkufiilistelyt" oli koettu liian pitkiksi. Joku oli kummastellut välikeskustelun aikana myös sitä, että tää onkin tämmöistä hupailua, kevyttä. Myöhemmin esityksessä pysähdyttiin myös menetyksen äärelle. Toisaalta ihasteltiin näyttelijöiden heittäytymistä, yhteistyötä ja kykyä antaa asioille muoto. Ja sitähän tässä on harjoiteltu. Lisää palautetta otetaan mielellään vastaan. Sitä saa laittaa vaikka tänne blogiin.
13.3. pidimme hankkeemme viimeiset perustreenit. Ja nyt pääsin toteuttamaan ranskalaiset viivani. Ne koostuivat kahdesta ns. viipalointiharjoituksesta, joita tehtiin tarinateatterin kesätapaamisessa Pieksämäellä pari vuotta sitten. Kouluttajana uusiseelantilainen tt-pioneeri Bev Hosking, jonka koulutuksista olen itse suuresti nauttinut joka kerran. Istuimme puolikaaressa ja pyysin kertojaa istumaan viereeni tuoliin. Sanoin, että tämä tarina tehdään nyt harjoituksen vuoksi toisin. Rooleja ei valita. Kertoja kertoi tarinan erikoisista kokemuksistaan turkkilaisessa kylpylässä, hamamissa. Pyysin näyttelijöitä miettimään, mistä tarina voisi alkaa, ottamaan kankaan ja menemään näyttämölle. "Mun mielestä tää tarina alkaa siitä kun...". Ja sitten muita ehdotuksia, kangas mukaan ja keskelle, kunnes ehdotuksia oli neljä tai viisi. Pyysin vielä puolikaaressa istuvia liittymään siihen ehdotukseen, joka heitä eniten lämmitti ja innosti. Osa jäi yleisöksi. Sitten teimme nämä alkuviipaleet. Hauskaa oli.
Seuraavaksi tarinan ydin. "Mun mielestä tän tarinan ydin on se, että..." Ja sama homma.
Sitten loppu: "Mun mielestä tää tarina päättyy siihen kun..." Ja loppuviipaleet. Kertoja oli riemuissaan: Me muut myös. "Tästä sai niin paljon!"
Toisen tarinan kertojan äitisuhteesta teimme ns. episoditekniikalla. Jälleen istuimme puolikaaressa, kertoja ketoi, ketään ei roolitettu. Sitten näyttelijät saivat tehdä kohtauksia tarinasta sattumanvaraisessa järjestyksessä. Näyttelijä lähti liikkeelle, "kutsui" jonkun toisen tai kolmannenkin mukaansa näyttämölle. He tekivät tarinasta pienen kohtauksen, pysähtyivät, poistuivat, sitten näyttämölle kehkeytyi seuraava kohtaus eri näyttelijöillä. Jälleen kertoja koki saaneensa paljn, jopa enemmän kuin perustarinateatterin kautta toteutettuna. Joku ehdotti, että voisko tää olla esitystekniikka. Voisi.

Näiden harjoitusten anti oli suuri. Ne tuntuivat antavan tekijöille aikaa, tilaa, rauhaa ja ajatusta. Tarinateatterin tekemiseen eksyy helposti tohinan ja kiireen tuntu, asiat on saatava nopeasti valmiiksi, etenemään ja kehittymään, maaliin. Tämän harjoituksen luoma tilan tuntu voisi olla mukana myös perustekemisessä. Miksei myös perusteatterissa.

Japanin tapahtumat elivät myös päivässä mukana. Pelko ja ahdistus tuntuvat myös täällä kaukana Suomessa. Tarinateatteri ei maanjäristyksiin, ydinvoimalaonnettomuuteen tai radioaktiiviseen laskeumaan auta. Mutta sen avulla niistä voi ainakin puhua.

Hahaa!

Sainpas ryhdyttyä tähän hiukan tavanomaista aikaisemmin! Kuka sanoo, että ihminen ei voi muuttua?
Vuotemme käynnistyi perustreenillä ja muutamalla uudella mausteella. Pohdimme myös luottamuksen teemaa, niin suhteessa yleisöön kuin ryhmän sisälläkin. Kysyin näyttelijöiltä "mikä auttaa minua luottamaan?" Jokainen sanoi jotakin. Vastauksista teimme ison patsaan. "Rehellisyys", "avoimuus", "katse", "kosketus", muun muassa. Voiko niillä kutsua ja tukea myös yleisöä luottamaan? Miten ne välittyvät? Tätä voisimme tutkia esitystilanteissa, joita keväälle on tarjolla useampikin. Miten luottamus esiintyvän ryhmän ja yleisön välille syntyy, syntyykö sitä ylipäätään, miten se kehittyy, katoaako se, kantaako se, jne? Miltä luottamus tuntuu?
Kyselin myös toiveita tälle tulevalle, viimeiselle keväällemme. Moni halusi oppia heittäytymään, antautumaan, tekemään. Ja sehän syntyy vain tekemällä. Sitä heittäytymistä ja antautumista on kyllä melkoisen paljon jo nähty. Sitä ei vain aina itse huomaa.

Lämmittelimme ääntä ja kehoa Tiinan johdolla ja harjoituksilla, joihin olen kovasti tykästynyt. Lempeää ja silti tehokasta. Sitten kävimme käsiksi ns. Bremen-fluidiin, jonka bremeniläinen tarinateatteriryhmä tarjoili Tampereen Tarinateatterille viime kesäkuussa. He kutsuivat sitä nimellä Berkeley-fluid, koska tekniikan oli kuulemma keksinyt joku Berkeleyn yliopistosta. Mutta kuka näistä tietää, joku keksii jotakin jossakin, joku vie sitä eteenpäin, muokkaa, lisää, jättää jotakin pois. Aika näyttää, mikä uusista tekniikoista on elinvoimainen missäkin ryhmässä. Bremenin ryhmän ohjaaja kysyi meiltä, mitä ajattelemme saksalaisista ja kirjasi ajatukset samantien ylös vihkoonsa. Sitten alkoi reipas haitarimusiikki, jonka aikana näyttelijät kävelivät reippaasti ympäri näyttämöä. Musiikki taukosi, ohjaaja luki paperistaan: "saksalaiset ovat ahkeria", ja näyttelijät loivat välittömästi näytämölle joukon yltiöahkeria saksalaisia. Musiikki jatkui, näyttelijät pudottivat tilanteen ja kävelivät jälleen ympäri näyttämöä. Musiikki seis: "Saksalaiset ovat ylpeitä hienoista autoistaan" ja bemarit ja audit täyttivät näyttämön. "Pitävät oluesta" ja röyhtäilevä ryhmä örvelsi antaumuksella jne. Tappohauskaa. Tuli mieleen takavuosien "Ilkamat", jos joku muistaa. Joku vanha ehkä muistaakin... Tekniikka herätti myös epäilyjä mahdollisesta loukkaavuudesta; se tuottaa näyttämölle helposti stereotypioita ja kliseitä.. No, täytyy sanoa, että oli riemullista nähdä saksalaisten tekevän stereotypioita ja kliseitä itsestään. Eikä se tuntunut heitä loukkaavan. Heillä näytti olevan oikein hauskaa. Kliseen ja stereotypian kautta voi tulla ilmaistuksi myös viipale totuutta, joka muuten olisi hankala niellä. Niinhän toimivat myös sketsit.
Meidän ryhmämme kokeili tekniikkaa Tiinan johdattamana (en ole itse tehnyt sitä, vain nähnyt) joulukäsitteillä ja hauskaa oli. (Pääsin itsekin kokeilemaan ja tykkäsin.) Suomalainen joulu ankeine joululauluineen sai kyytiä. Tekniikka vaikuttaa varsin käyttökelpoiselta kulloisenkin teeman avaamiseen. Ja siihen hauskanpitoon myös, vaikka tekniikka mahdollistaa myös tuon paljon pohditun ristivalotuksen.
Kokeilimme myös ns. kuoroplussaa, jossa joku voi irrota kuorosta omaksi elementikseen muun porukan jatkaessa kuoromaista toimintaa ja nämä kaksi voivat olla dialogissa keskenään. Toimi myös hyvin, mutta vaatii (ainakin minulta) vielä harjoitusta ja täsmennystä,
Tuntui myös hyvältä purkaa jo vakiintuneiksi käyneitä rooleja. Tiina ohjasi välillä, minä näyttelin. Luottamus on ryhmässämme jo sillä tasolla, että tämä on mahdollista, eikä aiheuta turvattomuutta. Tarinoissa liikuttiin mm. äiti-tytär-suhteiden monimutkaisessa ja värikkäässä maastossa.
Mieleen jäi muutama päätöskommentti. "...että on se hienoa, kertoa oma juttunsa ja siten nuo tuossa tosissaan sitä näyttelee." Flunssan vaivaama näyttelijä totesi, että"tuntuu, että vaivat häviää, että tää niin kuin parantaa." En muista näitä sanatarkasti, mutta jotenkin noin nuo ajatukset kuulin. Musiikkia korville.
Seuraavan kerran ryhmämme aktivoituu 9.2., jolloin esiinnymme Sininauha-säätiön tapahtumassa Hervannassa. Teemana on ystävyys, lähestyvän ystävänpäivän tiimoilta. Ja luulisin, että Bremen-fluid tulee käyttöön.

Uusi vuosi...

...mutta vanhat kujeet. Eli bloggailen taas tapani mukaan viime tingassa ennen huomisia treenejä.
Tiinan kirjoituksessa oli kosolti mielenkiintoisia havaintoja. Oma huomioni kiinnittyi jälleen jälleen kerran tuohon hauskuttamisen teemaan, jota olemme käsitelleet aiemminkin. Olen itse jopa nimennyt sen "ansaksi", ehkä vähän turhankin dramaattisesti. Tarinateatteri on hauskaa. Sekä tehdä, että katsoa. Se on myös muuta. Ja parhaimmillaan se on, kun hauska, koominen,vakava, tosi ja koskettava ja tunnistettava risteävät, niin kuin edellisissä kirjoituksissa on todettu. Niinpä onkin hyvä pysähtyä hauskuttamisen motiiveihin; mikä saa meidät hakemaan tarinasta nimenomaan sen hauskan puolen, mikä ajaa meidät, koomisiin ja naurattaviin ratkaisuihin. Jotka usein ovat kertojalle toimivia ja vapauttavia ratkaisuja. Yleisöesityksen metsätarinan kertoja nyökytteli näkemälleen, joten oletan, että se toimi hänelle. Tunnistin hänen kertomuksensa; olin itse pohtinut samaa. Metsän ja luonnon pelottava armottomuus, talvinen kylmyys ja pimeys. Miten itse pärjäisin siellä? Vai pärjäisinkö ollenkaan? Todennäköisesti en. Tekniikkana oli ketju, ja näyttämöllä nähtiin mm. turvallinen, määrätietoinen auto ja metsän eläimistä jänis, joka ei ole hahmona kovinkaan pelottava. Olisiko jänis voinut puhua jotain siitä, että elämä metsässä on oikeasti kovaa ja armotonta? Näin jäniksen hahmon herättämä lämpö ja huumori olisivat yhdistyneet kertojan pelkoon ja pohdintoihin luonnon armottomuudesta.
Omia motiivejani huumorin ja koomisten valintojen suhteen (joita teen mielelläni ja paljon) tt-näyttämöllä ovat ainakin halu pehmentää tarinaa ja suojata kertojaa. Ja myös itseäni. Olen tunnistanut itsessäni myös tarpeen viihdyttää, miellyttää ja viestiä yleisölle, että "ei tää niin vakavaa ole." Olen yrittänyt opetella ristivalotusta niin, että jos viritys näyttämöllä on koominen, pyrin tarvittaessa jollain elementillä, etenkin jos olen kertojan roolissa, avaamaan siihen toisen näkökulman. Olen käyttänyt ns. sisäistä monologia, jossa roolista käsin puhun yleisölle "näin meidän kesken." (Molieren näytelmistä ja ranskalaisfarsseista tuttu parenteesi "puhuu sivuun"). Tämä käytäntö on tuttu myös psykodraaman raameista. Päähenkilö puhuu sivuun (psykodraamassa ohjaajalle), meille, yleisölle sen, mitä ei muuten voi ilmaista. Myös rytminvaihdos voi olla käyttökelpoinen keino; vauhdikkaan ja riehakkaan toiminnan keskelle syntyy hiljaisempi hetki, pysähdys. Tämä edellyttää tekijöiltä luonnollisesti tarkkaa kuuntelua, luottamusta ja ryhmätyötä. Jota näin kyllä yleisöesityksessämme yllin kyllin. Esitys oli lämminhenkinen, "tasarakeinen" ja kauniisti perustehtävänsä äärellä. Se, että emme kaikissa katsojissa herättäneet luottamusta on tosiasia, joka vain hyväksytään. Emme ole vastuussa yleisön reaktioista, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Voimme tukea, kutsua ja houkutella. Jokainen kertoja on eri kohdassa elämäänsä ja tarinaansa. "Voinko nyt nousta ja kertoa?" "Luotanko tuohon porukkaan, ymmärtävätkö ne, mistä minä puhun?" "Onko nyt oikea hetki?" "Hävettää jo valmiiksi." "Ei tästä varmaan mitään saada aikaiseksi, eihän tää ole edes mikään tarina". "Mitähän tuo muu yleisö ajattelee, jos nyt menen tuonne munaamaan itseni?" jne. Mutta totta on, että meidän pitää tt:n tekijöinä pohtia, mitkä ovat ne keinot, väylät ja viritykset, joilla saadaan riittävä luottamus aikaiseksi kokemattomammankin kertojan suhteen. Eli otamme palautteesta onkeemme.
7.12. esiinnyimme Hämeenlinnassa. Olimme kaikki hiukan aikataulusta myöhässä, aamu oli aikainen ja pimeä. Asettumiseen, pukeutumiseen, tilan järjestelyihin jne. meni oma aikansa, joten lämmittelyt ja ns. yhteen tuleminen jäivät vähän hätäisiksi. Sali oli iso ja ilmastointi jostain syystä pakkasellakin päällä, joten ilmanala oli viileähkö. Ystävällinen katsoja lainasi jäätyneelle näyttelijälle takkinsa kesken esityksen. Täydet valot paloivat salin takaosassa, eivät siellä, missä me esiinnyimme. Valaistus löytyi mystisesti esityksen jälkeen, vaikka kaikki painelivat nappuloita ankarasti. Joten meillä oli pieniä vastuksia, mikä jonkin verran vaikutti esityksen energiaan ja kulkuun. Itse sähläsin kellon kanssa; olin jo lopettelelmassa, kun tajusin, että aikaa onkin vielä vartti jäljellä. Ja sitten vain jatkettiin,pienestä notkahduksesta huolimatta. Ja hyvä, että jatkettiin. Pari tärkeää juttua olisi jäänyt ilmaisematta, jos olisin antanut mokalleni myöten. Näyttelijöille kiitos joustavuudesta.

Tarinat liikkuivat myös vastuksien tiimoilla; miten opiskelijan oli ollut vaikea saada tukea ideoilleen ja niiden toteutukselle. Tai miten löytää omalle, lopputyön kautta löytyneelle idealle toteutus ylipäätään. Ja toisaalta opettajan tarina siitä, miten tukea ja apua oli löytynyt ja annettu. Tai kuva siitä, kun päässä ei ole yhtään mitään. Kuva tarpeesta auttaa ja parantaa maailmaa ja sen vaikeudesta. Loppuun rakentui kaunis kuva siitä, miten kaikki saavat sitä, mitä tarvitsevat ja maailma on parempi paikka elää. Siitähän tarinateatterissakin on pohjimmiltaan kysymys.